Kirjoittanut: Ithel Ümeét
Joulukuussa 2007 saavun minulle ilmoitettuun osoitteeseen, ilmeisesti Tunneli Viihteen toimistolle, uudehkoon toimistorakennukseen Turun länsipuolelle. Rakennuksen kolmannessa kerroksessa olevan toimistotilan ovessa lukee kyllä jonkun rakennusfirman nimi, mutta koska tämä on oikea toimistohuone numero 112 niin päätän astua sisään. Toimistossa minua odottaa kuin odottaakin Tunneli Viihteen omistaja, joka haluaa itseään kutsuttavan BRJ:ksi. Hetken esittelyäni kuunneltuaan BRJ katkaisee puheeni ja pyytää nähdä sukkani, ”Ehjät sukat kertovat miehestä enemmän kuin tuhat kuvaa”, hän tokaisee. Onnekseni jalassa olivat tänään ehjät sukkani: sain harjoittelupaikan.
Olen nyt kaksi viikkoa istunut Tunneli Viihteen toimistolla, pääasiallinen tehtäväni on ollut ruokkia kahta aasialaista taistelukalaa pöydällä olevassa akvaariossa. BRJ on sanonut niiden olevan mittaamattoman arvokkaita. Kysyin kerran myös ovessa olevasta rakennusliikkeen nimestä, johon BRJ:n vastaus kuului ”Se on vaan tapana täällä Suomessa, kyl sä tiä kato nimismiehen” ja samalla kertoi levy-yhtiönsä virallisen osoitteen olevan jossain päin Ylioppilaskylää. Toimistossa on pitkä valkoinen nahkasohva jonka yläpuolella kehystetty Scarface juliste. Pistää miettimään mistä on oikein kyse.
Pari päivää myöhemmin BRJ hakee minut mukaansa mustalla sub-urbanilla, olemme matkalla Turun satamaan. Matkalla BRJ valottaa hieman bisneksiään, kertomalla olevansa silmänlumeeksi aina silloin tällöin jossain ”p*ska firmassa kirjoilla ja mieluiten sellaisessa jossa ihmiset voivat nähdä mut, koska jos ne luulee et mä siivoon jotain markettia tai piereskelen jossain tehtaassa elääkseni niin ne ei osaa olla kateellisia eikä epäile mitään”. Minua alkaa kiinnostaa entistä enemmän ja nyökyttelen mukana stereoista soivaa Geto Boysin ’G-Code’-kappaletta kun saavumme satamaan.
Kävelemme satamassa olevalle puhelinkopille, kuulemma yhdelle Turun viimeisistä. BRJ soittaa jollekin Matty Pee:lle, ilmeisesti Forsssaan ja sopii päivämäärän järjestelläkseen Matty Pee:n omistamaan yökerhoon Paha Poika-nimisen hiphopklubin. Takaisin toimistolle ajaessamme on hiljaista ja BRJ sanoo vain, että: ”O vilperi valmiina, Toukokuun 30. päivä räjähtää.” Oletan että se on sovittu Paha Poika klubin päivämääräksi.
Olen nyt muutaman kuukauden istunut toimistolla kuluttaen aikaa ja vastaillen puhelimeen. BRJ on käskenyt kieltäytymään kaikista haastatteluista tai muista median lähentelyistä. Viikot alkaa yleensä sillä että lähetän nurkassa seisovista Ponon CD-levy laatikoista yhden tai pari matkaansa milloin minnekin, kaukaisimmat Hokkaidon saarelle Japaniin. Silloin tällöin kuriiri tuo ovelle ruskean kirjekuoren jonka sisällä on maksu edellisviikkona toimitetuista levyistä, kai se niin sitten toimii.
Kun toukokuun 30. päivä vihdoin saapuu, BRJ hakee minut toimistolta tällä kertaa taksilla, jolla menemme linja-autoasemalle. Astumme Forssaan matkaavaan bussiin, maksamme, mutta livahdamme juuri ennen lähtöä kuskin huomaamatta takaovesta ulos. Istumme takaisin taksiin ja olen ymmälläni, BRJ opettaa jälleen ”bussi matka kestää kato puoltoista tuntia, nyt meil on kato alibi dösäkuskilta ja viel matkalippukin todisteena. Suhataan nyt vajaassa tunnissa taksilla Forstoniin niin jää vielä vähän aikaa, mul on yks asia hoidettavana.”
Forssaan päästyämme BRJ tiputtaa minut paikalliseen hotelliin, josta kertoo varanneensa saunatilat ”Me sinne kestittään herroja, sano Tapsulle terveisiä et se homma on hoidettu”, BRJ huutaa ja lähtee ilmeisesti hoitamaan ”tuota hommaa”. Tunnin päästä homma on kaiketi hoidettu ja lähdemme toiselle hotellille mistä on myös varattu saunatilat, jos edellisessä oli paikalla paikallisia silmäätekeviä on nyt kyse ilmeisimmin lähemmistä tuttavista. Täytyy myöntää että taksimatkalla aloittelemamme Courvoisier-pullo alkaa mennä jo itsellä päähän ja meno on itse asiassa aika hauska. Kyllä tätä kannatti odottaa ja parhain on kaiketi vielä edessä.
Saavumme Matty Pee:n yökerhoon, ravintola Blue Pooliin puolen yön maissa. Matty ohjaa meidät suoraapäätä backstagena toimivaan toimisto/varastohuoneeseen, BRJn palkaama DJ nyökkää meille pöytänsä takaa. Bäkkärillä Grey Goosea siemaillessamme saapuu sinne erinäinen joukko Forssan ”julkkiksia”. BRJ kertoo: ”noi veljekset tossa on jotain mukamas iskelmätaivaan tähtiä, toi on entisiä kylän johtomiehiä ja hyvä kusettaan, toi minkä nimi kuulostaa koiranruoalta on joku uransa ehtoopuolella oleva lätkävalmentaja jne…”. Yht’äkkiä kuulen ravintolan puolelta suurenevaa metakkaa ja menemmekin katsomaan mistä on kyse. Syy on DJn soittama The Federationin ’I Wear My Stunna Glasses At Night’ kappale mikä saa jo parisataapäisen (virallisesti ravintolaan mahtuu reilu sata) yleisön villiksi, kaikki kaivavat biisin mukana aurinkolasejaan päähän.
Kun porukka tamppaa The Packin ”Vans” kappaletta ja nimenomaan Vans-merkkiset kengät jalassaan, en voi sanoa muutakuin ”Daamn! on kovat bileet!”. Vaikka ilta alkaa olla jo lopuillaan mutta käyn vielä bäkkärillä etsimässä Thug Passion drinkkiäni jossa ihmetystäni herättää pöydälle lojumaan jätetty läpinäkyvä jauhopussi. BRJ kertoo myöhemmin sen olevan ”Ainoo keino millä noi pitäjän aateliset saa lepposiks”. Valomerkki tuli jo kaksi tuntia sitten ja istumme Forssan linja-auto asemalla. BRJ kaivaa minulle sukanvarrestaan (siis kirjaimellisesti) kolme 200 euron seteliä ja heitää hotellin avaimen ”Lähe aamulla himaan, työssäoppimisjakso oli nyt tässä”.
Lähtiessäni en edes ihmettele miksi BRJ jäi istumaan linja-auto aseman portaille, sanomattakin on selvää että hän aikoo astua bussiin, livahtaa ulos ja kiitää taksilla Turkuun, koska on ”Yks asia hoidettavana”. Mikä se asia sitten onkaan, niin toivon että se kuitenkin olisi seuraava Paha Poika klubi, Matty Pee:n Blue Poolissa, Forssassa, Suomessa. Sitä odotellessa.
---
Oheinen juttu/ tarina/ pakina on kirjoitettu ja julkaistu alunperin Tyykikylä Underground lehdessä, viime vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti